Savolaisittain

Alkusivulle

 KUIKKA-KOPONEN

 Olj tiällä enne kulukumies.

Se merkilliset metkut ties

ja iha ilima aekojaa

vua teki kummija taekojaa.

Vaekka miehestä resuse mieljkuva sae,

paekka piällä paekannii sillä olj kae,

nii silimänkiäntäjä vaella vertoo,

hätkäötti immeiset monta erj kertoo.

Ku allakallehistä aekaa sae rahhoo,

no, mitteepä siinä aenakaa pahhoo.

Näe köyhii velat sae maksoo poes.

Vallesmanni ne käräjii viennä oes.

Eikä virkavallasta varsinkaa

tykännä kulkurj alakuunkaa.

Niille koeruuvet näötti ja kepposet keksi.

Myös joutuissaa kujjeistaa vastuulliseksi.

Tää aekasa ammattiaottaja

ja taotii vaevoe parantaja

heikkoja puolusti, tehnä ei tennee,

mutta rikkaelle näötti se pitkee nennee.

Kerrannii matkallaa sattu se talloo,

josta suuhusa suanna ei leipäpalloo.

Niimpä lattiarraosta piätti onkia kalat.

Ahne emäntä keitteli parraat palat,

mutta keitossa puulastut laenehti.

Miehet moetiskeli,

vua velho jo kaokana naoreskeli.

Yhä näläkä kurni vua kulukurim mahhoo

eikä mistää meinanna riittee rahhoo.

Mänj kaoppaa ja kellosa pantiks jätti.

Tätä kaoppijas ihhaeli, katos kun nätti.

Vua ilo olj liija aekasta,

kohta kaoppijas kahteli naorista.

No ei hättee, ei kaoppijas kuitenkaa

tästä näppijää jiännä nuolemaa.

Osasj kulukumies olla reilu ja rehti,

makso velat poes aena – sitte ku ehti

sae takasi tietysti panttisa sen.

Ei naorista, vua kellon kultasen.

Näe elämä kuluki kulukujaa

ja reissumiestä vei mukanaa.

Kierrätti Savommua ristiirrastii

kulettelj ettäälle, Intijaa asti

ja reissuljlaa – nii uskotaa –

oppi uuvistammaa taekojaa.

Sitte äkkiä vastaan tulj matkampiä.

Ette uskokkaa, taejat ei tähäj jiä.

Tuohikonttikii vielä seinällä sen

heilu päevän toesen, heilu kolomannen.

Jokkii arvelj; tuo kontti se täönnä on rahhoo

ja hämmästelj sitä montae tahhoo,

kun kontti aokastii, voe ihme!

Sieltä lähtikii lintu lentoo.

Kuikkaha se ja meinoon nyt kertoo:

Tää veijarj salamyhkänen

olj nimeltää Kuikka-Koponen.