Kirjailija Pekka Lounela (1932-2002)

kirjoitti Uudessa Suomessa 10.7.1984

sarjan eri heimoista, pakinan omaisesti.

Ensimmäisenä oli

Miss´ Savon joukko tappeli?

Otsikon kysymys ei ole retorinen. Sen

ovat toisheimoiset esittäneet tappelun

jälkeen hyvin monta kertaa maamme

sankarillisen historian varrella.

Jos Savon joukko useimmiten onkin

ollut häveksissä itse tappelun aikana, se

on vuoren varmasti ilmaantunut karonkkaan.

Ja silloin muut ovat saaneet

kuulla niin uskomattomista uroteoista, että

Guinnessin Ennätysten kirjaa pitäisi paisuttaa

Suomen kansan vanhojen runojen

laajuiseksi, jotta kaikki siihen mahtuisivat.

Savolaisista kirjoittaminen on sikäli

vaikeaa, että kaikista heitä koskevista

asioista on kaksi versiota: savolainen ja

se joka pitää paikkansa.

Kun suomalaiset muuttivat Suomeen, he

tulivat ennen pitkää tienhaaraan, kuten

kaikki kansamme vaiheisiin perehtyneet

tietävät. Yhdessä viitassa luki ”Suomeen”,

toisessa ”Savoon”. Lukutaitoiset jatkoivat

siitä Suomeen, lukutaidottomat kääntyivät

Savoon. Mutta savolaisten oma

muunnelma selostaa tapauksen toisin

päin.

Päätieltä poikenneilla kävi toki mahdottoman

hyvä tuuri, kuten kaiken maailman

hömelöillä toisinaan käy. He nimittäin

osuivat menemään Suomen kauneimmille

seuduille, parhaiden muikkuvesien ääreen

ja kaskimaiden rinteille.

Heti paikoilleen asetuttuaan ja saatuaan

tulen piippunysään ja metsään savolaiset

rupesivat kehittelemään mullistavaa

työnjakoteoriaansa. Lähtökohtana oli

sellainen näkemys, että kaikkien muiden

on raadettava raskaasti leipänsä eteen, ja

savolaisten tehtävänä on katsella päältä.

Siten he tulivat keksineeksi uuden, itselleen

sopivan ammatin ja toimenkuvan,

piällysmiehen.

Toisheimoisen kannalta savolaisakat

ovat yhtä piällimmäisiä kuin ukotkin.

Mutta se on vain ulkopuolisiin/miespuolisiin

kohdistettua sortoa. Suur-Saimaalla

nokkimisjärjestys on selvä ja veneen

tuhtojen jako myös: naaras soutaa ja koiras

uittaa sikaa eli perämelaa.

Tehdäkseen kanssakäymisen sivistyneiden

ihmisten kanssa niin työlääksi kuin

suinkin puolikesyt ystävämme viäntävät

kaiken mitä sanovat. Muinaisen Ateenan

tavoin Savossa istuu, seisoo ja maleksii

oikeita viäntöakatemioita, joista kuuluisimpia

ovat Mikkelin ja Kuopion tori.

Muutamat antropologit väittävät, että

savolaiset viäntävät ja kiäntävät aamusta

iltaan, koska heillä on luonnonviärät leuat.

Omat tutkimukseni viittaavat kuitenkin

siihen, että perverssi ja luonnoton

puhetapa on lopulta viäristänyt leuat.

Monelta maanäijältä on koko naama mennyt

vinoon.

Savolainen huumori on käsite, jota on

jostain syystä pyritty levittämään maakunnan

rajojen ulkopuolelle asti. Mitä se

sitten on, paitsi useimmille käsittämätöntä

kieleen perustuvaa mukeltamista?

Kun savolainen sanoo ihmisestä ilkeästi

ja välittömästi, hän pitää sitä vitsikkäänä

ja nauraa tikahtuakseen (tieteellinen

termi: Ahlqvist-syndrooma). Mutta

kun savolaisesta heittää vähänkin leikillisen

huomautuksen, hän ei ymmärrä sitä

ollenkaan, vaan ottaa sen kippuraan

potaattinokkaansa. Ja vihaa hän kantaa

sitten niin kauan kuin ikää riittää.

Ruokavalio on Savossa sangen vaihteleva.

Se käsittää neulamuikkua, suolamuikkua,

rantamuikkua ja muikkukukkoa,

45

joka on ainoa kulinaarisesti hyväksytty

broilerimuoto. Muikut ovat jättäneet jälkensä

savolaisten ulkomuotoonkin, olkoon

että he ovat enimmäkseen suomuttomia.

Kun havaitsette valtakunnan johtopaikoilla

tyypin, jonka suu on puoliavoin,

silmät eri puolilla päätä, niskaruoto

kaartunut, evät levällään ja pyrstö alhaalla,

voitte päätellä hänet savolaiseksi, ennen

kuin hän ehtii sanoa mitään.

*****

Nimimerkki Kirjosieppo lapinlahtelaisessa

Matti ja Liisa –-lehdessä kommentoi

2.8.1984 Lounelan kirjoitusta:

Pekka Lounela ja savolaiset

Tuonnottain oli helsinkiläislehdessä Pekka

Lounelan kovan puoleinen kritiikki

meistä ylen ihastuttavista savolaisista.

Ulkomuodon arvostelu vivahtaa rotuerottelulta,

syyllistyipä siihen kuka tahansa,

kauneuskäsitykset ovat tietenkin

erilaiset eri yhteisöissä. Eri rodut ovat eri

näköisiä, niin voivat ulkonäkönsä puolesta

ei heimotkin poiketa toisistaan.

Savolaisen luonteenlaadussa on kyllä

paljon korjaamisen varaa. Toisissa asioissa

kiertelemme ja kaartelemme, niin ettei

vastapuoli saa mitään selvää mitä tarkoitamme.

Toiset asiat taas sanoa töksäytämme

päin naamaa ja vielä mahdollisimman

suuren kuulijajoukon koolla ollessa.

Se kun tuottaa joillekin suurinta iloa maan

päällä, kun saa nolata toisen suuressa

seurassa.

Savolaisilla on jokin käsittämätön tarve

haavoittaa toista, siitä totuudesta emme

pääse yli, vaikka kuinka kehuisimme

savolaisuuttamme. Onko tähän syynä

sukupolvelta siirtynyt tapaa kasvattaa

lapset ivalla, narraamalla ja nöyryyttämällä.

Oltiinpa ennen vielä sitä mieltä,

että lapsesta tulee näin huumorintajuinen.

Se huumorintaju tiedetään; osataan

nauraa toiselle ja nolata häntä, sitä parempi,

mitä suurempi kuulijakunta on.

Ei Pekka Lounelan juttu pelkästään

vanhojen elokuvien savolaismöhläysten

kirvoittama ole. On meitä savolaisia Helsingissäkin.

Onhan Lounela voinut hyvinkin

heihin tutustua.

Haetannooko tuo mittää, jos ollaan

muikun näköisiä, mutta vanhaa kunnon

itsekasvatusta voisimme ruveta harrastamaan

koko savon heimona, ja ensimmäinen

askel sillä tiellä on että myönnämme

omat vikamme